Helsingin sanomissa 20.5. oli esittely kolmesta mielenterveyttä käsitelleestä kirjasta. Yhdessä niistä (Markku Salo, Mari Kallinen: Yhteisasumisesta yhteiskuntaan) otettiin kantaa selkeästi yhteiskunnan nykytilaan. En ole kirjaa itse lukenut, mutta Helsingin sanomien mukaan sen tärkein johtopäätös oli: “Millään hoitojärjestelmällä ei oikeastaan ole mahdollisuutta onnistua, jos yhteiskuntaan ei mahdu erilaisia ihmisiä muinakin kuin eläkettä saavina palveluiden käyttäjinä.” Tämä on ensimmäinen kerta kun näen jonkun muunkin pohtineen sosiaaliturvan ja mielenterveyden yhteyttä.

Sosiaaliturvalla ja myös työmarkkinoilla on mielestäni aivan selkeä yhteys mielenterveyteen. Ihminen haluaa kokea kuuluvansa yhteiskuntaan ja tulla toimeen omalla työllään. Silloin kun oma työpanos jostakin syystä heikkenee, on erittäin tärkeää, että tunne yhteiskuntaan kuulumisesta säilyy. Mikäli ihminen ei koe kuuluvansa yhteiskuntaan, hän saattaa syrjäytyä. Syrjäytyminen taas altistaa monille muille ongelmille, jotka tekevät kuntoutumisesta ja työkyvyn palauttamisesta entistäkin vaikeampaa.

Yhteiskuntaan kuulumisen tunne edellyttää usein sitä, että ihmisellä on jokin hänen itsensä tärkeäksi kokema työ tai tehtävä jota tehdä. Työskentely tuo sisältöä elämään ja voi joskus antaa sille myös tarkoituksen. Jos sosiaalituesta tehdään sellainen, ettei se salli työntekoa vajaalla työteholla, koko tuki saattaa toimia tarkoitustaan vastaan. Sosiaalituen tarkoitushan on auttaa heikompaan asemaan joutunutta, mutta jos se estää työnteon, saattaa tuki sysätä saajansa entistä vaikeampaan asemaan. Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmämme on juuri tällainen. Se ei katso hyvällä pientä työntekoa osa-aikaisena, vaan suorastaan rankaisee siitä leikkaamalla tukea lähes yhtä paljon kuin mitä työstä saa palkkaa.

Perustulo auttaisi tässäkin ongelmassa.